Trekkausta orankien asuinsijoilla- Bukit Lawang, Indonesia

Bukit Lawang, 2014 Helmikuu

Lähdimme vaellukselle Taman Nasional Gunung Leuser luonnonpuistoon aamulla syötyämme ensin kunnon aamupalan. Meidän oppaana oli indonesialainen nuorimies, joka esitteli innokkaana viidakon ihmeellistä maailmaa ja kertoili tarinoita alueen eläimistä. Heti reitin alussa kumipuuplantaasilla näimme thomas leaves apinoita ja Aasiassa yleisiä pikku apinoita. Jonkun matkaa kuljettuamme luonnonpuiston alueella, näimme ensimmäiset orangit. Puussa kiipeili äiti oranki oman pikkuisen poikasensa kanssa. Oppaamme kertoi orankien poikasten viettävän monta vuotta emonsa kanssa ennen kuin ne itsenäistyvät aivan täysin. Ennen itsenäistymistä emon täytyi opettaa jälkeläiselleen kaikki viidakossa selviytymiseen tarvittavat taidot. Myöhemmin näimme yhden oranki emon, jonka lähellä pyöri pienen poikasen lisäksi edelleen myös kahdeksan vuotias poikanen. 

Thomas leaf monkey

Kaksi isoa apinaa

Oranki emo ja poikanen

Pikkuinen söpöläinen

Muuttumassa apinaksi?

Viidakkopolku oli maastoltaan melko helppokulkuinen, eikä meidän tarvinnut rämpiä pusikoissa. Joissain kohdissa polkua kivet ja puiden juuret olivat liukkaita ja niitä ylittäessä piti olla varovainen. Reitti oli kuitenkin mukavan monipuolinen, sillä siinä käveltiin vuorotellen ylös- ja alaspäin. Joissain kohdissa etenkin ylhäällä mäkien päällä maisemat olivat upeita. Pysähdyimme välillä ihailemaan vehreitä sademetsän maisemia ja tankkasimme energiaa hedelmistä. Lounaan ajaksi pysähdyimme puron varteen syömään banaaninlehteen käärityt nasi goreng annokset. Ruoka antoi kummasti lisää energiaa jatkaa vaellusta kohti joen varrella sijaitsevaa leiriä. 

Viidakon kummallisia puita

Saavuttuamme leirille, näimme Jackie nimisen orangin poikasensa kanssa. Jackie oli yllättävän kesy ja tuli jopa pitämään kädestä kiinni yhtä ryhmäläistämme. Olimme kuulleet orankien ruokintapisteen oppailta, ettei ketkään muut kun he saisi koskea tai ruokkia orankeja. Eläinten ei tulisi kerjätä ruokaa ihmisiltä, vaan niiden olisi tarkoitus oppia itse selviytymään viidakossa ja löytämään omatoimisesti ravintonsa. Olimme tyytyväisiä innokkaisiin ja ystävällisiin nuoriin oppaisiimme, mutta orankien ruokinnan osalta he eivät menetelleet täysin luonnonpuiston sääntöjen mukaan.

Agrobatiaa. Teeppä itse perässä

Apinat yritti varastaa laavujen keittiöstä ruokaa

Joen rannalle oli pystytetty laavuja muistuttavat pressuilla verhotut teltat. Jätimme tavaramme teltalle ja lähdimme viilentävälle uinnille joelle. Vesi joessa oli kirkasta ja se tuntui raikkaalta hikisen viidakkovaelluksen jälkeen. Nautimme kauniista jokimaisemista muutaman tunnin ennen kun aurinko laski. Pimeyden laskeuduttua viidakkoon kuuntelimme hiljaa luonnon ääniä. Leirillä porukkaamme liittyi kokki, joka kokkasi meille avotulella hyvänmakuisen illallisen. Tähtitaivaan alle katettuun ”ruokapöytään” tuotiin tarjolle riisiä ja useampaa erilaista kastiketta. Etenkin tofukastike maistui todella herkulliselta viidakkoravintolassa nautittuna. Jälkiruoaksi oli vielä tarjolla maukkaita hedelmiä ja pähkinöitä. Illallisen jälkeen kokki alkoi viihdyttämään meitä huvittavilla seurapeleillä ja tarinoilla. Kynttilöiden valon ääressä oli hauska viettää iltaa ja naureskella kokin jutuille.

Leiri joen rannalla

Eemeli virkistävällä uinnilla

Kynttiläillallinen viidakossa

Kömmimme nukkumaan yhteiseen laavuun viiden muun trekkaajan kanssa. Laavun lattialle oli levitetty jokaiselle oma telttapatja. Olimme pakanneet reppuihimme ilmalla täytettävät retkityynyt ja oppaalta saimme huovat. Näillä varusteilla oli mukava käydä maaten. Aamulla olin positiivisesti yllättynyt ihmeen hyvistä yöunista.

Seuraavana päivänä heräilimme aikaisin ja vietimme aamupäivää joen rannalla uiden ja nauttien leirielämästä. Lounaan jälkeen oppaamme alkoi valmistella meille useammasta kumirenkaasta koostuvaa tubinglauttaa, jolla oli tarkoitus ajelehtia takaisin Bukit Lawangin kylään. Joen laskeminen leppoisesti renkaiden päällä löhöillen viimeisteli onnistuneen viidakkoreissun. 

Leirin kivimaskotit

Jokea ylittämässä

Tubing renkaalla takaisin kylään

Olimme yllättyneitä, että leirissä oli lähes luksusluokan oltavat. Olimme henkisesti varautuneet huomattavasti vaativampiin oloihin. Ehkä tämä oli hyvä ja helppo tapa saada hiukan käsitystä siitä, minkälaisia useamman päivän pituiset trekkaukset saattaisivat olla. Saa nähdä tulemmeko vielä tämän reissun aikana tekemään pidempiäkin trekkauksia.

Tullessamme takaisin Bukit Lawangiin kävimme hakemassa rinkkamme edelliseltä guesthouselta ja vaihdoimme majoituksen Green Hill nimiseen paikkaan. Saimme mukavan bungalowin omalla terassilla, josta kelpasi katsella läheisissä puissa hyppivien apinoiden menoa. Green Hillin omistaja oli ilmeisesti omistautunut viidakon monimuotoisuuden säilyttämiselle ja luonnonsuojelulle. Hän oli koonnut ravintolaan luettavaksi erilaisia esitteitä ja infolehtiä, joista asiakkaat saivat paljon hyödyllistä tietoa esimerkiksi laittomasta eläinkaupasta sekä viidakossa asustavista uhanalaisista lajeista. Green Hill oli mukavan viihtyisä majapaikka ja myös ravintolan ruoat ansaitsevat kehuja. 

Lopuksi vielä videota uhanalaisista oransseista sademetsien asukkaista:

Elämää Bukit Lavangilla (scrollaa alas):
http://eloakaakkoisaasiassa.blogspot.fi/2013/12/elamaa-chiang-maissa.html